Viitaten tuohon eiliseen postaukseen: Tiedättekö, kun jotkut ihmiset tietävät jo lapsina tai nuorina, mihin ammattiin he vanhempana päättyvät. Se työ, johon he päätyvät, on ollut aina heidän elämäntyönsä ja he kokevat syntyneensä siihen alaan. Minä olen aina ollut rauhallinen ja viihtynyt kotona erityisesti lasten kanssa. Vaikka minä tiedän, että haluaisin joskus työskennellä ehkä lastensairaanhoitajana tai kätilönä, niin koen elämäntyöni olla äiti ja rakastaa.
Tänään illalla me menimme kirjastoon. Oli paljon vanhoja kirjoja myytävänä. Niiden satojen kirjojen joukosta löysin kaksi satukirjaa. Toinen niistä on Peukalo-Liisa, jota rakastin ollessani pieni. Haluaisin nostalgisen olon ja katsoa sen lapsuusaikaisen videon.
Eräänä yönä, kun Peukalo-Liisa nukkui sievässä sängyssään, hyppäsi ruma rupisammakko sisään ikkunasta, yksi ruutu oli näet rikki. Sammakko oli ilkeän näköinen, iso ja märkä, ja se loikkasi suoraan pöydälle missä Peukalo-Liisa nukkui punaisen ruusunlehden alla. "Siinäpä kaunis vaimo pojalleni", tuumi sammakko, tarttui pähkinänkuoreen, jossa Peukalo-Liisa nukkui, ja hyppäsi puutarhaan vieden tytön mukanaan.
Tuli itellekin flashback tuosta lainauksesta. Paljon muita kohtia en taida koko sadusta muistaakaan kuin ihan alun ja sitten juuri tuon sammakon tuumauksen. Siinä kohti tuli aina irvistettyä :D
VastaaPoistaSatukirjat on mahtavia.