Vapaaehtoistyö

Olen käynyt ulkona vanhusten kanssa. Ehkä korvaan niitä hetkiä, jotka olen menettänyt omien isovanhempieni kanssa. Me haemma osastolta pyörätuolin ja kasan lämpimiä vilttejä, jos kylmä yllättää. Monet heistä eivät ole käyneet ulkona pitkiin aikoihin. Minun päässäni on visio siitä, missä käymme. Jos tuulee, kävelemme myötätuuleen. Lykkään pyörätuolia aina joelle päin, koska siellä on erityisen kaunista. Pitkä tie menee aivan joen vierellä ja toisella puolella on iso puistoalue puineen ja pensaineen. Minä kerron heille aina joesta, joka on 166 kilometriä pitkä. Kerron virtauksesta ja lähellä olevasta koskesta. Ja yleensä he vastaavat, että tässä kohdin joki on niin kauniin tyyni.

Yksi päivä eräs vanhus käänsi päätänsä joka suuntaan istuessaan siinä kyydissäni. Hän oli häkeltynyt kesän tulosta ja halusi nähdä kaiken ympärillään tapahtuvan. Hän nauroi puiden kasvaneille lehdille, lähellä käynneille linnuille sekä pikkutytölle, joka juoksi vaaleanpunainen tyllihame heiluen. Kysyessäni haluaisiko hän mennä jo sisälle, hän vastasi haluavansa mennä vielä eteenpäin. Sisällä, pidemmän matkan kierrettyämme, toinen hoitaja kysyi reissustamme. Vanhus oli niin hämmillään ja mietti hetken ennen kuin vastasi kaunista.